sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Hyvää vapunaattoa!
Ikkunanäkymä tältä aamulta... muut kuvat ovatkin eilisen päivän satoa, kun tätä valkopeittoa ei vielä ollut.
Olemme linjassa muutamien aiempien keväiden kanssa, sillä lämpimät säät antavat totisesti odotella. Kylmä korkeapaine jämähti jo toista kuukautta sitten näille paikkeille, ja siitä on seurannutkin vain suhteellisen koleita aikoja. Saatiin kyllä syklonien rata lännestä hieman liikkumaan, niin että räntäsateita oli kuluvan vuorokauden ohjelmana. Eräinä vuosina on saatu seuraavaksi märkä ja viileä toukokuu, kuinhan nyt lienee sitten tänä vuonna.

Kassi on sisätiloissa, ns. kylmässä eteisessä.
Kevään kukkaloistoa saa siis vielä odotella. Ostin alkuviikosta pienikukkaisia orvokkeja käydäkseni Janakkalan hautausmaalla, mutta asia jäi vielä aikomuksen asteelle ja kukat ostokassiin. En ole ennenkään istutellut lumensekaiseen maahan, ei niin kiire voi olla. Hieman harmittaa, sillä narsissiruukkujakaan ei sinne tullut vietyä kylmien säiden takia pääsiäisen aikaan. Nyt siis on vain tyytyminen niihin talvisiin kanervaruukkuihin siellä.

Seinänvieren scillat ovat pisimmällä, jo kukat auki.
Sinivuokot pitää oikein pyydystää katseltavaksi, niin lähellä maanpintaa vielä...
Kuriilienkirsikan tyvelle istutetut vaaleanpunaiset kevättähdet tulivat kukkaan tällä viikolla.
Kevät on aavistuksen edennyt täällä omalla reviirillä. Lumikellojen ja lumipisaroiden jälkeen scillat, krookukset, kevättähdet ja sinivuokot nostavat päitään, keltavuokon ensi lehdetkin jo esillä. Lintulaudan tienoilta voi havaita jo orastavaa pikkukäenrieskan ja jalokirunkannuksen pikku naattia. Ja tuomikin on avaamassa silmujaan. Ei sitä vielä kasvavaan puuhun katsellessa huomaa, mutta kun alapihalla on poistettujen tuomenhaarojen rankakasa, niin siitä ohimennessä tulee lähitarkastelua!

Huomasin muuten pari päivää sitten, että kevättähtien latinalainen nimi onkin vaihtunut. Se oli ennen Chionodoxa, mutta nyt näyttävät menneen sukuun Scilla. Suvussa on nyt reilut toistasataa lajia, sillä tämä Chionodoxa-perhe käsitti n. 10 lajia, ja perusjoukko oli jo ennestäänkin kolminumeroinen.

Muiden perustelujen lisäksi on maininta, että ne ovat niin lähisukulaisia, että risteytyvätkin keskenään. On nimittäin havaittu, että pikkusinililja Scilla bifolia ja kirjokevättähti S. forbesii ovat tuottaneet yhteisen jälkeläiskasvin, tarhakevättähti S. x allenii, jota on jo kauan myyty puutarhaliikkeissä.

Tuo ylempänä valokuvattu on ehkä isokevättähti S. luciliae. Se on ainakin selvästi rotevampi kuin muut tonttini kevättähdet. Kukkien lukumäärä näyttää olevan selvin erotusperuste, sillä isokevättähdellä kukkia tulee vartta kohti 1-4, kun kirjokevättähti (Suomen myydyin laji) tekee kukkia aina yli 4, tavallisimmin jopa 10-15. Kukat ovat ensimmäisellä myös kookkaammat, n. 0,5 cm leveämmät kuin kirjokevättähdellä.
On tietysti mahdollista, että vaaleanpunaista lajiketta jalostettaessa on käytetty näitä molempia kantavanhempina. Mikäs sen hienompaa olisi, jos isoon kokoon saisi vielä suuremman kukkapilvenkin...

Suomessa myydään myös sinikevättähti S. sardensis -nimistä kevätkukkijaa.

Kaikista yleisin tietysti on siperiansinililja S. sibirica, joka on asunut Suomessa jo toistasataa vuotta.
Ylläolevassa kuvassa on näkymä hevoskastajan tienoon rinteeseen, jossa puun alle tulee iso scillakasvusto esiin hieman myöhemmin. Nyt siinä on vasta hevoskastanjan syystuliaiset näkyvissä...
Mikähän saa hevoskastanjan kaarnan ratkeilemaan? Ei kai sillä niin kova kasvuvauhti voi olla tässä kuivassa rinteessä?
Joka tapauksessa auringon puolelta kaarnat kuoriutuvat.

Tein eilen hieman lannoituskokeita. Kun kiukaalta oli tullut täpötäysi tuhkaämpäri, niin päädyin hieman ripottelemaan sitä näille kevätkukkijoille, joita ei koskaan olekaan tullut lannoitettua. Liljakasvit tykkäävät emäksisemmästä tai neutraalista maasta ja kun oli luvassa reilua sadetta seuraavaksi, eivät tuhkat jäisi kukkien tai lehtien kiusoiksi.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Narsissiaikaa odotellessa

Eräs isotorvisten narsissien puutarhajaloste on orkideanarsissit, joista yksi monista tontilla kasvavista on tässä. Nimi tulee siitä, että kehälehdet muodostavat ilmavan kukkamaisen kiehkuran, jonka keskellä lisäkehä kasvaa leveäsuisena torvena. Monta kukkaa tulee varren latvaan. (Mikäli tuo ulospäin suuntautuva kiehkura kääntyisi vielä lisää vartta päin, päästäisiin syklaaminarsissien jalosteryhmään.)
Saimme hiljattain tytär Helenan kanssa vierailla taas kevättä katselemassa Atlantin takana, jossa Raija, nuorin sisaristani on asunut jo vuosikymmeniä, noin puoli vuosisataa. Paikka on noin etelä-Euroopan leveyspiireillä, joten kunnollista talvea ei yleensä ole. Se aika minkä luonto "lepää" ennen kevätsesongin alkua, on lehdetön ja sopiva muunlaiseen puuhasteluun pihalla.

Tontinkulmauksessa kadun varressa oli saanut sijansa elefanttiheinä Miscanthus sinensis, jonka korret pääsevät kesän aikana kolmen metrin korkeuteen asti. Tässä ne on nutistettu syksyllä kertaalleen noin metriin, mutta koska linnuille pitää olla piilopaikkoja, loppuosa varsista poistetaan sitten vasta keväällä. Päästiinkin myös siihen hommaan, mutta korret eivät menneet kompostille suoraan, vaan kierrätettiin peurojen polulle lepäily- ja makuualustaksi ihan tontin alalaidalle, jossa kulkee peurapolku.
Tässä kuvaajan profiililla varustettu kuva kitkentämme kohteesta, ristikukkaisesta pienehköstä mutta niin vitaalisesta lajista, jota puski esiin kymmenittäin joka paikasta. Kukinnon latvassa on pikkuruiset valkoiset kukat, jotka vaihtuvat hyvin pian liduiksi, jotka siementävät nopeasti. Lehdet muistuttivat lähinnä sukua litukat Cardamine, melko pyöreäpäisesti liuskoittuneita alalehtiä, mutta tuo litu on eniten ukonnauriiden eli Erysimum kaltainen. Meillä Suomessa sen suvun kukat ovat kyllä keltaiset.
Kuten nyt esim. talvirikkaruohojen kitkentään, harrastus, josta en ollut osannut aiemmin edes kuvitella! Tuon kuvan ristikukkaisen kaikenkokoisia yksilöitä oli nähtävillä joka päivä uusia, alkaen tuumankokoisista kukkijoista vaaksanpituisiin.
Ensimmäinen puutarhan kevätkukkija talventähti Eranthis hyemalis oli jo lopettanut kukintansa, sen vehmaita lehdekkäitä varsia oli eräässä kohdin puutarhaa reippaasti osoittamassa kotiutumistaan ympäristöön. Seuraavaa vaihetta ennakoivat lukuisat matalat orvokkien taimet, jotka olivat päässeet jo isojen nuppujen vaiheeseen.

Kadunvarren puolelta katsoen. Puutarhassa on kivetty polku, joka kiemurtaa hieman painuakseen talon nurkalta reippaasti alaspäin.
Talon toisella syrjällä on ajotie tallille, mutta narsissit viihtyvät tässäkin kuivassa ja paahteisessa pikkurinteessä. Orvokkien luvattua aluetta myöhemmin keväällä!
Tässä nurkkauksessa on orkideanarsissien lisäksi myös valko- ja keltanarsisseja. Myös tästä löytyi runsaasti toisenlaisia orvokintaimia. Toki puutarhakaupat myyvät myös isokukkaisen tarha-orvokin  Viola x wittrockiana taimia.
Raijan puutarhassa on hyvin runsaasti juuri narsisseja, joiden paras kukkimiskuukausi on yleensä maaliskuu. Narsissien sipulit vaativat kuivemman kesän tuleentumistaan ja säilymistään varten kuin mitä meidän tontilla täällä Suomessa on tarjolla. Mutta siellä hänen puutarhassaan kesä on monta kuukautta niin kuuma ja kuiva, että on turvauduttava kasteluun muiden hoidokkien osalta. Narsissit tekevät paljon sivusipuleita ja ovat hyvin elinvoimaisia. Eivätkä maistu peuroille tai jäniksille, jotka yön aikana käyvät pihojen "itsepalvelutiskeillä".

Erästä kohtaa tontilla oli joulukuun puolella jouduttu kohentamaan ja kukkaistutukset piti kaivaa ylös. Niinpä nyt löytyikin viileästä suojasta toistasataa hyvin ilmavasti varastoitua sipulia, joille teimme istutusojaa uima-altaan aidan vierelle, josta niitä oli pois kaivettukin. Sehän on kyllä selvää, että ylös nostetut sipulit eivät koskaan mahdu samaan paikkaan takaisin, joten nyt istutus jatkuu  paljon pidemmälle. Kesä paljastanee, minkä värisiä (ehkä keltaisia) ja oliko kerrottuja kukkia vai ei, joten sitten jatketaan sijoittelua, jos on aihetta.

Jouluruusut tekevät seuraavan sesongin, ja niiden kukinta kestää kuukausia. Kukalla on vaaleajouluruusu Helleborus niger, mutta myös toista H. foetidus lajia oli nähtävissä. Molemmat siementävät ja etsivät puutarhassa paikkojaan itsenäisesti, tämä kuva on aivan pikkurapun syrjästä.

Tässä osa Helleboruksia on vallannut narsissien väleihin jääneitä kohtia... Etupuutarhan puiden juurilta nostivat päätään huhtikuun koittaessa myös varjohiipan  Epimedium langanohuet kukkavarret.
Epimediumin muutamia parisenttisiä kukkia ja heräävää lehdistöä etupihassa pensaan alla.
Alapuutarhan puolella vallitsivat varjoisassa paremmin viihtyvät imikät Pulmonaria, joiden kukinta oli parhaillaan meneillään. Suomessa luonnonvaraisena kasvava laji on nykyisin nimeltään lehtoimikkä P. obscura. Ainakin kolmea pilkkulehtistä lajia on kaupan, nimittäin rohtoimikkä P. officinalis, valkotäpläimikkä P. saccharata ja P. longifolius. Imikkää suositaan alueilla, joissa peurat käyvät puutarhan"siivouksessa".

Niiden kanssa kukkien sinestä kilpailivat talviot Vinca minor, jotka reunustivat mm. tontin alalaitaa.
Joukossa on myös kirjavalehtistä isotalviota Vinca major harvakseltaan. Takana on hyvin jyrkkä rinne alas jokilaaksoon.

Heimoa Papaveraceae eli unikkokasveja on vuorossa seuraavaksi. Ensimmäinen kukkiva löytyi elefanttiheinän lehtien alta jo kukalla, muista oli tullut esiin vasta lehtiruusukkeita.
Tämä lehtiruusuke luultavimmin on neidonunikoiden ryhmää (suku Glaucium?)
Ylläolevien kuvien ottamisesta on aikaa kohta kuukausi, sillä ensimmäiset tulivat talteen 21 03. Seuraavat kuvat ovatkin tältä aamulta kaikki ja täältä kotoa.

Omalta pihalta löytyi eilisen päivän puutarhatöiden kohteiksi vanhoista lehdistä siivottava siperianiiris-mätäs Iiris sibirica ja laattakivistä pois rapsutettavaa sammalta. Poistan sammalta nurmikostakin, kun pesintää alkavat linnut haeskelevat sammalen varsia pesiensä rakennusaineiksi. Meidän pihassa kasvaa varsinkin niitynliekosammalta Rhytidiadelphus calvescens, joka on varsinainen peippojen suosikkisammal. 
Jos ei olisi vuorenkilpiä Bergenia, ei olisi vielä mitään vihreää nähtävässä. Niidenkin lehdet ovat pitkin maata, kun on yöpakkasia.
Tänä vuonna, kuten niin monena muunakin kevättä on leimannut paikoilleen viikoiksi jämähtänyt kylmän ilman massa, ja kevät ei etene juuri lainkaan. Onneksi pikkunarsissien kukat, jotka pääsivät pihalle palmusunnuntaina, ovat selvinneet yöpakkasista huolimatta.


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kvitteniterveisistä kinsteriin

Tämä kuva löytyi vuoden 2010 matkamuistoksi talletetuista näkymistä sieltä Raijan kodin pihapoluilta kuvattuna. Matkaa tehtiin silloin maalis-huhtikuun vaihteessa. Kuvasta näkyvät myös melko kapeat lehdet, siis ruusukvittenin laji tai lajike kyseessä.
Sisareni Raija oli juuri vaihtanut FB-sivunsa kuvaksi loistavanpunaisin kukin kukkivan pensaan, jonka takia sana kvitteni tuli mieleen. Raija oli selventänyt kotimaassaan käytetyksi nimeksi quince.
Kun halusin olla tarkka hieman epämääräisten muistikuvieni takia (valkoisia ja porkkananpunaisia kukkia), päädyin selvittelemään taustaa enemmän, kun en muistanut Suomessa nähneeni Amerikassa kuvattuja vahvan punaisia kukkia.

Vasta silloin huomasin, että muistissani oli yhdistettynä peräti kaksi sukua saman nimen alle. On olemassa toisaalta ruusukvitteneita, joita löytyy kolme lajia: Chaenomeles japonica eli japaninruusukvitteni, Chaenomeles x superba ja Chaenomeles speciosa eli kiinanruusukvitteni. Toisaalta on olemassa kvitteni Cydonia oblonga.

Tuo C. x superba eli suomeksi tarharuusukvitteni on noiden kahden muun risteymä, ja sen eräs jalostemuoto on 'Crimson and Gold', jonka teriö on lähes tummanpunainen.  Kantavanhempien eli japanin- ja kiinanruusukvittenin kukista sanotaan, että ovat yleensä punaisia. Kaikki ruusukvittenit ovat pensaita, suhteellisen matalia (enintään alle 2 m), kun taas kvitteni voi kasvaa jopa 8 m korkeaksi puuksi.

Ruusukvittenipensaiden taimia tuodaan Suomeen myyntiin lämpimämmiltä kasvualueilta, ja ne on usein vartettu kvittenin eli Cydonian perusrunkoon, josta seuraa, että taimet menestyvät meillä vaatimattomasti, jos ne eivät ole talvella paksun lumen alla tai muuten talvisuojassa.

Toisaalta näyttävät melkein kaikki suomalaiset lähteetkin sullovan nämä yllämainitut kasvit saman nimen alle. Näytetään puhuvan kvittenistä, kun tarkoitetaan eri ruusukvitteneitä. Niitä kasvatetaan mm. huolellisesti hoidetuissa kivikko- ym. puutarhoissa, joista niin tavallisesti aluskasviksi etsiytyvät heinät kitketään pois. Kasveissa on okaita, kuten niin monissa ruusukasveissa, siis kovin lyhyeksi jääneitä pikkuoksia. Varsinaisia piikkejä siinä ei ole, kuten ei kriikunassakaan.
Vain aniharvassa löytämässäni artikkelissa eritellään erikseen kvitteni, josta yleensä mainitaan vain, ettei se menesty Suomessa, on liian arka meidän talveen.

Niinpä kaikki Suomessa näkemäni kasvit olivat ruusukvitteneitä ja myös Suomen puu- ja pensaskasvio esittelee nuo kolme yllä mainittua lajia, mutta ei mainitse Cydoniaa kuin alaviitteessä. Molemmat kasvisuvut kuuluvat ruusukasvien heimoon Rosaceae, johon kuuluu valtaosa Suomessa viljellyistä hedelmistä. Nykyisin taimistot tarjoavat Suomen oloihin jalostettuja ruusukvittenikantoja, joiden hedelmäsato kypsyy jo elokuussa.

Vierailin koulumme ryhmän mukana 1980- ja 1990-luvun vaihteen tienoilla kummikoulussamme Viron Rakveressa, josta sain mukaani biologian opettajalta ohuen opaskirjan Pöösaskidoniat. Siinä annettiin ohjeita kvittenien viljelystä. Kidonia-nimi taitaa olla tehty kvittenin latinankielisestä eli tieteellisestä Cydonia-sukunimestä. Pöösas tarkoittaa suomenkielen pensasta. Taitaa siis olla kuitenkin kyse ruusukvittenistä eli Chaenomeles-suvusta?
Tuntui, että se oli siellä yleinen puutarhakasvi. Itäeurooppalaiseen säilöntäkulttuuriin kuului niihin aikoihin uskomattoman monenlaisia omena- ja päärynäsäilykkeitä, joita voi tuottaa omilla puutarhoilla kasvavista sadoista. (Suomessa kaupan on etupäässä marmeladeja ja hilloja, säilykehedelmissä enimmäkseen persikkaa, aprikoosia ja ananasta.)

Kvittenipuu on päärynän lähisukulainen, kotoisin alunperin lähi-idästä. Sitä on kasvatettu etelä-Euroopassa jo lähes 3000 vuotta. Sen hedelmätkin ovat hieman päärynänmuotoiset, kooltaan 3-5 cm. Lehdet ovat isommat kuin ruusukvittenillä. Sen kukat ovat yleensä valkoiset tai vaaleanpunaiset, hieman suuremmat kuin ruusukvittenillä (halkaisijaltaan 4-5 cm, kun ruusukvittenin kukka jää yleensä korkeintaan 3,5 cm:iin).

Sekä kvittenistä että ruusukvittenistä saadaan alkuun kivikovia ja paljon pektiiniä sisältäviä omenan tai pullean päärynän näköisiä hedelmiä, joissa on vain niukasti sokeria. Niitä sitten kypsytetään sisätiloissa. Ne ovat saaneet lisänimen Pohjolan sitruuna, joka taitaa kuvastaa juuri happamuutta. Oikeasti en kyllä tiedä, sopiiko tuo määritelmä vain ruusukvittenin hedelmiin?
Viime vuosina myös on ollut isojen kaupunkien hedelmätiskeillä myynnissä myös aitoja kvittenipuun hedelmiä. Niistä tehtyä hilloa mainitaan selvästi punasävyiseksi, ruusukvittenistä taas kullankeltaiseksi. Olen nähnyt mm. säilöntäohjeita, joissa omenaa ja kvitteniä yhdistetään saamaan aromikkaampaa hilloa. Siemenet pitää ottaa pois hilloa tehdessä.

Kun pyörittelin sana Cydonia muutaman kerran "aivomyllyssäni", tuli muistista esiin yllättäen sana kinsteri. En alkuun muistanut, että nykyisin kukkakaupoissa on niitä pieninä valkoisten kukkien lisukeoksina, kun tehdään sidottua kimppua isompikukkaisista värikkäistä kukista.

Siitä taas googlea vaivaamaan, olisiko sekin kasvi läheistäkin sukua? Ihmeellisesti jouduinkin tieteellisten selvitysten asemasta raamatunluku- ja selitysharjoituksiin. Varsinkin Jobin kirja tuntui olevan tärkeä kohta tutkittavaksi. Kinsterin juurista tehdyt tuliset hiilet tosi tulisia... Toisaalta tuli vastaan Timo Soinin käyttämä ilmaisu kinsteripensaan alla yöpymisestä, joka on ilmeisesti vaivalloista, kun puolueen vaaliehdokkaiden haeskelun hankaluutta siihen voi verrata. Kun kinsteri ei kuki, sen pienet lehdet tuovat mieleen kuulemma katajan, mutta havupuuhan tämä kasvi ei missään tapauksessa ole!
Omassa puutarhassani kasvaa kinsterin sukulainen väriherne Genista tinctoria, joka on alkuperästään huolimatta viihtynyt jo kymmenisen vuotta. Kuva on talletettu 09 08 2015. Varsinkin paksulumisten talvien jälkeen sen vointi on ollut hyvä, mutta viimeaikaiset niukan lumen kylmät ajat ovat palelluttaneet latvoja. Pahin oli viime talvi.
Mutta eteläisten kuivien seutujen kasvista kuitenkin oli kyse. Kinsteripensas eli Retama raetam ja muut sen suvun lajit eivät kylläkään kuulu ruusukasveihin, vaan hernekasveihin, ja sen lähimpiä sukulaisia ovat väriherneet eli suku Genista. Joissakin luokituksissa kinsterit on sisällytetty väriherneiden sukuun.
Kinsterin suvun kasvit ovat useimmissa tapauksissa valkokukkaisia, mutta laji R. sphaerocarpa on keltakukkainen. Väriherneet ovat keltakukkaisia. Kinsteristä saadaan antibioottisia vaikutuksia omaavaa öljyä, ja sen lehtijauhetta on käytetty mm. ympärileikkauksen yhteydessä estämään haavan tulehtumista. Kinstereitä kasvaa etelä-Euroopassa, Afrikassa ja lähi-idässä.

Kun aikani pyöritin sanaa Retama mielessäni, sekin alkoi tuntua tutulta. 1980-luvulla käytiin pari kertaa Kanarialla joululomalla, ja ensimmäisellä retkellä oli paikallisena oppaana erityisen hyvin kasveihin perehtynyt naishenkilö. Hunajakaupan tuotteita katsellessa muistan hänen maininneen, että se oli retamapensaista.
Nyt piti tarkistaa, oliko tosiaan niin? Kyllähän hernekasveissa häärii medenkerääjiä. Meilläkin mainitaan erityisesti apilahunaja. Mutta artikkeleita selatessa löytyi tieto, että varsinkin espanjankielessä retama saattaa tarkoittaa välimerenmaissa tyypillistä pensaikkoa, jossa on liuta muitakin mahdollisuuksia kuin vain kinsterin suku.
Kanariansaarten pensaikoissa lähteiden mukaan kasvaa mm. valkokukkainen Retama rhodorhizoides tuoksuretama (synonyymi on mm. R. monosperma).

Biologikoulutukseni aikaan opetettiin tuollaista 2-4 m korkuista pensaikkoa kasvavan talvisateiden alueella, jollaista seutua ovat juuri Välimerenmaat. Pensaikosta käytettiin kuitenkin italiankielistä termiä macchia, jonka vastine on länsi-Amerikassa chaparral. Artikkeleiden mukaan olisi niin, että silloin myös puhuttaisiin eri lajeista, kuten katajat Juniperus, marunat Artemisia ja myrtit Myrtus. Näyttäisi siltä, että macchia on ikivihreää ja happamampaa kasvupaikkaa kestävien lajien korkeampi pensaikko kuin tuo retama.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kevään kuulumisia

Ohoh, kylläpä aika vierii nopsaan! Vasta äsken olin tekevinään postauksen tällekin osastolle, mutta huomaan, että siitä on jo mennyt kaksi kalenterikuukautta. Toisaalta on sanottava, että ulkona ei ole tapahtunut muutosta nykyisen talven olomuotoihin eikäpä paljon ikkunalaudallakaan.

Ensimmäinen kuva kiteyttää tämän talven aikaansaannoksia tähän asti. Muutama sentti lunta pensaiden ja peltoaukeiden kohdilla, mutta kaikki liikennöidyt kohdat tiukasti jään tai loskan alla. Havupuiden juurialueet paistavat lähes paljaina. Silmut eivät onneksi ole pullistuneet ainakaan huomattavasti, vaikka melko lämpimiä tuulahduksia on syklonien saattamina tullutkin lähes viikoittain. Lumikellojen kasvupaikat ovat vielä piiloissaan.

Kuva on otettu 12 01 eli mustanmerenruusujen istutuksen jälkeen. Ruukkujen pinnassa vajaan cm.n multakerroksen alla olevat mukulat saivat muovihuput päälleen, että multa pysyisi paremmin kosteana ja lämpimänä
Kaikki kasvikuvat ovat siis ikkunalaudalta. Tammikuun alkupuolella päätin kokeilla, millaisia tuloksia voisi saada mustanmerenruusujen Achimenes mukuloiden kasvatuksesta. Tyhjensin vanhojen ruukkujen sisällöt sanomalehdelle ja erottelin mukulat muusta massasta. Kahdesta violettikukkaisten ruukusta löytyi niin paljon istutettavaa, että peräti 6 ruukkua tuli kylvöstä. Nyt ne ovat runsaan 10 cm korkeaa taimikkoa, ja kohta on nuppuvaihe aluilla, olen huomaavinaan sen muotoista tulosta ylimpien lehtiparien kohdalla. Kaikki muut kuvat ovat perjantailta eli 03 03 2017.
Violettikukkaisten tanakkoja taimia pohjoisikkunalla.
Valkokukkaisten Achimenesten hennot taimet länsi-ikkunalla
Myös valkokukkaisista kahdesta aikaisemmasta ruukusta löytyi yllättävän paljon alkuja,. Sain niistäkin 6 ruukullista, vaikka alkuun ei tahdo uskoa, että niin pienistä kirpunkokoisista mitään kasvaisi, joita valtaosa aluista oli. No sehän on selvä, että alkuunlähtö niillä oli hitaampi, itivät melkein viikkoa myöhemmin. Hentojakin ovat olleet, joten niille on varattu lännenpuolinen ikkunalauta.

Syksyn jäljiltä oli vaasiin jäänyt muutama komeamaksaruohon kukkavarsi, ne olivat vanhaan tapaan alkaneet työntää lehtihankoihin uusien oksien tupsuja, mutta unohtuivat istuttaa, joten tein sen vasta helmikuussa, jolloin osa oli jo lahonnut. Sain vain kolme uutta alkua ruukkuun. Eipä olisi ollut kasvutilaakaan enempää, vaikka tänä talvena ne olisivat voineet asua yläkerran ikkunalaudallakin, kun siellä ei ole mennyt kertaakaan pakkasen puolelle. Mutta juuri muut kasvit siellä eivät olisi selvinneetkään, se on nähty.

Kiinanruusut eivät vielä ole alkaneet tehdä nuppujaan. Tämä eteisessä oleva on kasvanut hieman pienemmällä vauhdilla, joten saksia ei ole käytetty, mutta tuvan puolelle sijoitettu on saanut kokea listimistä jo pariin otteeseen.

Marraskuussa kukkakaupasta löytynyt rönsyliljan pikkutaimi on alkanut hieman vahvistaa kokoaan, mutta vielä ei ole aika panna sen pikkurönsyjä multaan uusien kasvien toivossa...

Piharuukkujen ainesta on nyt talvehtinut vähemmän kuin muina vuosina, kun viime keväisistä isoista dragonwing-begonioista ei syntynyt toivottua uutta kasvua juuri lainkaan. Vasta syksyllä pelakuuruukkuja sisään nostaessa huomasin, että kahdessa ruukussa oli vaatimaton kymmensenttinen begonian taimi odottamassa. Molemmat ovat nyt kasvaneet n. 30 cm:n korkuisiksi honteloiksi kasveiksi, toinen jopa kukalla, joten ehkä uusia taimia voi kevemmällä yrittää niistäkin.

Kuvassa vasemmalla on ainoa hengissä oleva pelargoni, se Maijalta saatu Carl Larssonin valkokukkainen, jolla on seuraan sopiva vähäoksainen kasvutapa. Melkein kaikki piharuukkujen sisäännostetut pelargonit kuivuvat liikaa talven aikana kastelusta huolimatta, kun eivät tykkää ilmalämpöpumpun ilmavirroista yhtään. En jaksa kantaa niitä tuonne viileään yläkertaan, kun ruukut paisuvat niin suuriksi kesän mittaan. Onneksi taimia saa keväisin, niistä sitten taas aletaan.

Taimikylvöksiä ei ole tehty yhtään, kun on matkasuunnitelmia tämän kuukauden loppupuolelle. Useimmat taimikasvatettavat ehtivät kyllä huhti-toukokuussa, kunhan nyt pääsiäiskukista on selvitty.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Hyvää uutta vuotta!

Vuosi vaihtui omalta kohdaltani lapsenlapsenlapsen ristiäisreisulla Lohjalla. Päästiin nauttimaan aaton jopa +7 asteen lämpimästä tuulesta, joka sitten muuttui selkeäksi yöksi. Aamulla oli hieman jäätä tuulilasissa ja -1 mittarissa.
Jatkoa siis seurasi edellisiin vuosiin, jos nyt ei ihan kopiona, niin kuitenkin kovin, kovin vähälumisena. Onneksi ei ollut mitään Tapanin tai Aapelin myrskytuulia! Niinpä palailin kotiin auringon vielä alkuun paistellessa Hämeen lenkin kautta, kun tyttären varastosta löytyi haudoille vietäväksi kynttilöitä.
Kevyttä kuuraa maassa vielä matkan kääntymäpisteessä Janakkalassa. Aiemmin tulleista lumista ei näkynyt mitään valkoista, vain pieni jääkasa aurauslumen kertymäpaikassa. Mikäli olisin kävellyt edellispäivänä täällä, jalka olisi uponnut lietteiseen pintaan sentin syvyydelle, kuten näkyi toisten kulkijoiden jalanjäljistä.
Kotona tervehtivät pari päivää itsekseen avautuneet jouluamaryllikset ja juuria pukkaavat komeamaksaruohot. Kiinanruusutkaan eivät juuri pudottaneet pimeän kauden aikana lehtiään. Ehkäpä keinovalo niiden mielestä on ok. Toinen lehtikaktuksistakin on alkanut tehtailla nuppuja, se valkoinen Marja-Leena. Enkelinsiiven kukinto on pulskistunut.

Ikkunakuvista näkyy, että meillä Iitissä on entistä lunta hieman jäljellä, ja uudenvuodenpäivän iltapäivällä saatiin muutama milli lisää.
Kuvan saamiseksi piti ihan nousta tuolille, kun alempaa katsellen oli niin runsaasti lehtiä edessä...
Monivuotinen aarteeni dragonwing-begonia, jonka poikasia löytyi syksyllä parista pelargoniruukusta, on sinnitellyt toistaiseksi hyvin, jopa kukkiakin. Etualan hopeiset lehdet ovat toisen begonian.
Huomasin matkatavaroita järjestellessä, että ei sovi unohtaa kylmään eteiseen sinne unohtuneita mustanmerenruusun ruukkuja! Nostin ne siis lähemmäs, vaikka toki ovat aivan kuivaa vartta täynnä ja saksia siis odottamassa tuossa.
Kohtahan on aika panna mukulat taas pintamultaan tekeytymään. Useimpina vuosina toki olen katsellut Heikinpäivään asti, mutta voisihan sitä tänä vuonna poiketa traditiosta Suomen satavuotis-juhlavuoden merkeissä?

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Hajujen varassa

Oma joulupuuni on kyllä juurillaan kasvavina vain ulkona! Valokoristelun sai seinänvieren irlanninkataja, joka pysyi melko suorana edellistalven lumimassoista huolimatta. Viereistä kaveria joutui aika lujalla kädellä saksimaan, kun latvat eivät enää oienneet. Kartiotuijat taas ovat kasvaneet jo liian korkeiksi koristeiden laittoa varten.
Joulukuuset ovat kohta sisällä, ja eräs niiden tärkeistä joulunajan merkityksistä on tuoda kunnon joulun tuoksu huoneeseen. Kun puu on sulanut ja saa vettä astiasta, se hajuista voikin nauttia pitkän aikaa. Meillä Suomessa joulukuusen lajina on kaupan vielä aika vankasti Picea abies ssp abies euroopanmetsäkuusi, mutta muualla saatetaan kuusi tuoda kotiin myös sen erikoisen hajun perusteella. Varsinkin setrien, sypressien, pihtakuusten ja katajakasvien suvuissa on eri tuoksuisia tarjolla. Moni havu menettää kuitenkin pian tuoksunsa, kun meillä on lämmityskaudella kovin kuiva huoneilma, neulasten ilmahuokoset painuvat niukkaan rakoon.

Omat hajuttomat vaihtoehdot vuonna 2013 olivat tulilatvoja Kalanchoe blossfeldiana
Jouluisin herkutellaan muutenkin kukkivilla kasveilla ja niiden hajuilla, varsinkin kielot ja hyasintit tuoksuttelijoista ylimpinä. Onneksi hyasinttiruukku alkaa jo olla vähemmistöä, itselleni ei sovi allergisuuden takia sen haju lainkaan, aika kuluu nenäliinapaketin sisällä. Ritarinkukat eli jouluamaryllikset ja joulutähdet ym. ovat verrattomasti kiitollisempia läheltä katsottavia.

Katseltuani viime aikoina mielen virkisteeksi kesäkuvien sykähdyttäviä hetkiä nousee mieleen vanha tuttumme Eino Leino, joka lukuisissa runoissaan nostaa esiin suven muistoja. Niissä on tietysti kesäisiä kuvia luonnon osasten esittäessä hehkeyttään: Sulle laulan neiti kesäheinä. Monessa kohdin Leinon runoissa saa kohdata myös vahvemmin aisteihin vaikuttavan maailman: Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Toukokuulta 2009 oleva Tellan ja Wilman kuva Urajärven rantakalliolla on eräs syvimmin syöpyneitä lapsuusmuistojen paikkoja. Rannassa on aina kosteutta, joten hajumolekyylien on helppo päästä nenän aistinsoluihin tunnistettavaksi. Hajotustoiminta on kesäisin nopeaa, se antaa oman leiman vesikasvien ja veteen liuenneiden aineiden lisäksi.
Useimmille meistä kesään liittyy erottamatta näkömuistojen ja kuultujen äänien lisäksi erilaisten hajujen suuri määrä. Se, mitä pidämme ainutkertaisen arvokkaana lapsuusmuistona, on usein sidoksissa lähtemättömästi myös hajujen maailmaan, vaikka emme sitä ehkä tiedostakaan. Varsinkin metsässä oleilu ottaa haltuunsa kaikki aistit. Hyönteisten surinaa ja linnunlaulua kuuluu taustalla. Päivällä kohoava lämpötila saa aikaan ylöspäin nousevaa ilmaa, se nostaa elävien osakkaiden tuottamat hajut paremmin esiin. Auringon paisteen takia syntyvä tuuli levittää tuoksut kauemmaksi.

 Pohjoisessa asuva saa kokeakseen aivan toisenlaisen hajukirjon kuin lehtoisessa maisemassa. Jo senkin takia, että aluskasvillisuutta on yleensä vähemmän ja puiden varjostus pienempää. Siitä johtuu, että metsän pohja lämpiää mäntymetsässä nopeasti ja kuumemmaksi kuin varjostavan lehtipuuston alla, ja maan pintaosa veden poistuessa kuivuu rapisevaksi ja hajoaminen hetkeksi taukoaa. Voi aistia jopa vanamon tuoksun. Pohjoisessa orgaanisen aineksen hajoaminen on muutenkin vähäisempää. Meillä on aika harvoin pitkiä kuivia jaksoja kesäkaudella, silloin saatettaisiin saada kulojen aiheuttamia savuja aistittavaksi.

 Verkkorannan ja Lammaskallion välistä Urajärven rantarinnettä syksyllä 2010.
Mäntymetsissä Pinus sylvestris vallitsevaa ilmaa on vielä 1900-luvulla pidetty parhaana vaihtoehtona keuhkotuberkuloosista paranemiselle. Suomessakin oli lukuisia männiköihin sijoittuneita parantoloita. Nuoruudessa katselin linja-auton ikkunasta Lahteen mennessä Nastolassa olevaa männikön keskellä seisovaa rakennusta, jolla oli tämä tehtävä. Männyt vapauttavat yhteyttäessään hieman otsonia ilmakehään, joka tuottaa lisäyksen havumetsien kesähajuihin. Ehkä silloin on myös hiukan helpompi hengittää heikoilla keuhkoilla, sillä otsoni on hyvä luovuttamaan yhden kolmesta happiatomistaan.

Kasvit erittävät hyönteisiä kutsumaan paljon tuoksua, sellaisiakin, joita emme aisti, mutta jäljelle jää vielä melkoinen sinfonia koettavaksi. Joidenkin kasvien kukat antavat parhaansa esiin yöaikaan, kuten mm. lehdokit, mutta esim. apilat ja ruusukasvit ovat päiväsaikaan parhaimmillaan.

Toukokuun puolivälissä 2013
Katsotaanpa omasta metsäympäristöstä muutama upea perustekijä. Ensimmäisenä ovat koivujen lehdet, joissa hiirenkorvista alkaen melko pitkään viipyy niille ominainen pihkamainen tuoksu. Varsinkin sateen jälkeen se on voimakkaimpia metsän hajuja. Koivuista saamme nauttia pitkälle heinäkuuhun, sillä ensin tulee lehteen rauduskoivu Betula pendula ja paria viikkoa myöhemmin hieskoivu B. pubescens.

Toukokuun puolivälissä 2013
Mutta seuraava jo nostaa kesäkuun alkaessa päätään, nimittäin mustikka Vaccinium myrtillus. Mustikalle ominaista tuoksua lähtee kohta silmujen puhkeamisen aikoihin lehdistä, mutta kukkien aikana hajut satakertaistuvat. Marjojen kypsyminen tuo panoksia lisää, nekin tuoksuvat voimakkaasti. Jopa syksyllä punaisten lehtien aikaan voi tuntea mustikkapaikat silmät ummessa.

Kuva on kappelin takaa tieleikkaukselta lokakuun alussa 2013
Monista hedelmistä irtoaa kypsymisvaiheessa ominaisia hajuja, joissa on mukana etyleeniä, kaasua, joka nopeuttaa kypsymistä.

Kotinurkan tuomi Prunus padus toukokuun puolivälissä 2016
Erityisvahva tuoksuttelija on suku ruusukasvit Rosaceae, jopa niin, että monet saavat päänsärkyä tuomien aikaan. Varsinkin ruusuista on etelä- ja Keski-Euroopassa on luotu hajuvesiteollisuuttakin.

Sekä vaahteraa että metsälehmusta tarjona haravoitavaksi tai kohta kasassa sukellettavaksi...
Lehmukset Tilia ja vaahterat Acer tuovat eteläsuomalaisen mausteen kevätkesän hajumaailmaan. Molemmilla on runsaasti hyönteisiä houkuttavia kukkia. Vaahterain makea haju tulee esille myös syksyisin, kun kosteita lehtiä haravoidaan kompostoitumaan. Jopa niistä syntynyt kompostimultakin saa tuon ominaisen hajun, toki heikompana.

Sammalikoista ja jäkäliköistä irtoaa hapahkoja hajuja, kun niiden maanpäällinen osa hitaasti hajoaa metsän humukseksi. Varsinkin rahkasammalien haju on hapanta. Jäkälänhajun erottaa siitä, että siinä on aina mukana sienelle ominainen perussävy, jäkäläthän koostuvat sienirihmoista ja leväosakkaista.

Aivan omanlaisensa tuoksumaailma on saniaisissa yleensä, mutta voimakkaimmin sitä esittää sananjalka Pteridium aquilinum, tuo kolmilehdykkäinen vankka kasvi, jota ennen vanhaan käytettiin uimareisuilla myös päivänvarjona tai kärpäshuiskana. Sen lehden rakenne on niin napakkaa, että sitä on joskus käytetty myös olkien asemasta patjan täytteenä. Hajun puolesta se voittaa helposti hieman multaiset rukiinoljet! Uusimman tiedon mukaan meillä kasvaa kahta sananjalkalajia, joista lännensananjalka ssp. aquilinum on varreltaan kulmikas ja lehtilapa kasvaa yläviistoon, kun se toinen sananjalka  ssp. pinetorum on liereävarsinen ja lehtilapa melkein vaakasuora.

Monilla suopaikoissa kasvavilla kasveilla on mahtavat lemut, ajatellaanpa vaikkapa suopursua Ledum palustre tai juolukkaa Vaccinium uliginosum. Jo kaukaa tuntee niiden olevan paikalla.

Hajuja analysoitaessa on huomattu, että vaikkapa omenahappo on melko yleinen keksintö mm. sammalien kasvimaailmassa, sitä tarvitaan eräillä kasveilla mm. hedelmöityksessä. Myös mullassa tapahtuu bakteerien ja pieneliöiden vaikuttaessa aineiden kiertokulussa erilaisten kaasujen syntyä, joista varsinkin hiilidioksidi, vesihöyry ja metaani ovat hyvin runsaita ja tiedettyjä.

Meillä Iitin kirkonkylän mäellä on metsissä aivan omanlaisensa tuoksumaailma, kun kalliot ovat lähellä joka paikassa. Niiden pinnalla kuitenkin kuoppia, jotka keräävät vettä ja rahkasammaltakin on päätä nostamassa monin paikoin. Kasvien tuoksuun sekoittuu siis aina pieni annos suolle ominaisia hajuja, ja monet suokasvitkin kasvavat kallioiden märissä koloissa. Mutta voittamaton yhdistelmä!