lauantai 13. elokuuta 2016

Prinsessa tuli kesäkylään


Helena-tytär oli poikennut viikko sitten vierailulle tullessaan myös Keravalla ulkomailta tulleita torikauppiaita tapaamassa, ja kuinka ollakaan, sortunut vaaleanpunakukkaisen ruukkukasvin pauloihin niin, että hankittava oli. Nyt se asustaa toistaiseksi meidän pohjoisikkunalla, kun oli tuliaiseksi tarkoitettu. Noin 20 cm leveään ruukkuun on istutettu ainakin kaksi juurakkoa, kun kukkia on kahdenvärisiä. Tuo taaimmainen on alkamassa vasta kukintaa, vasemmanpuoleinen jo urakkansa loppupäässä.

"Prinsessan" ruotsinkielinen kasvin nimi on perunlilja, samoin englanninkielellä Peruvian lily. Nimet viittaavat etelä-Amerikan kosteisiin ja lämpimiin kasvupaikkoihin, Perun valtiohan on päiväntasaajan maita. Myös Chilen ja Brasilian alueelta niitä on tavattu. Vaikka nimessä suomalaisittain on jälkiosa lilja, kasvi ei kuulu liljoihin, vaan sillä on oma sukunsa Alstroemeria eli inkaliljat. Nimi on annettu kasvitieteilijä Linnen oppilaan Alströmin mukaan. Koko heimossakaan Alstroemeriaceae ei ole juuri muuta kuin tämä suku.

Kun etsiskelin tietoja 1970-luvulta peräisin olevasta Kasvien maailma-kirjasta, ei siinä ole kyseistä sukua noteerattu vielä lainkaan, niin tuore löytö on kyseessä. Tai sitten se on yhdistettynä johonkin muuhun heimoon, mutta en löytänyt eikä ei ainakaan näyttänyt olevan liljakasveissa.

Leikkokukkien perusteella tehdyssä Wikipedian sivussa on mainittuna vain keltakukkainen A. aurea eli kulta-alströmeria ja jalosteeksi tuotettu A. Ligtu-ryhmä eli jalo-aströmeria, jonka korkeus on n. 100 cm. Leikkokukkajalosteita on monenvärisiä, jopa kirkkaanpunaisia, joka sai SariW:n joulublogissa esittelyn joulukukaksi 03 12 2012.

Kohde on suvun lyhytkasvuiseksi (25-30 cm) jalostettu muoto A. inticancha 'Kanika', jonka nimi suomeksi on prinsessalilja. Kasvin mukana oli nimilappu, jossa tuottajana mainitaan Hilverda Kooij, hollantilainen Flower Factory, joka on erikoistunut Dianthus-, Limonium- ja Alstroemeria-kasveihin.

Alströmerioita eli inkaliljoja on ollut kauemmin leikkokukkina kukkakaupoissa, näyttäisi siltä, että jo 1970-luvulta alkaen. Tämä matala kesäkukkapenkin kasvi on uudempi tuotos ja ilmeisesti tullut meillä markkinoille vasta 2013. Kasvin luvataan kukkivan alkukesästä pakkasiin asti, kunhan nyppii entiset kukat eli kehittyvät hedelmänalut pois kesän mittaan.

Sitä on nettiselailun tuloksena tarjonnut myyntiin mm. Hankkija, Kantojärven puutarha Torniossa, Laukaalla Päivin puska ja pensas, Reilun kaupan K-City Market Jyväskylässä, joka ilmoittaa myyvänsä Keniassa kasvatettua tuotetta. Jne.

Prinsessaliljaa kasvatetaan daalioiden tai gladiolusten tapaan, eli mukuloista, jotka nostetaan talveksi pakkasettomaan viileään tilaan, jossa niitä ei juurikaan kastella, ja kasvukauden lähestyessä sitten herätetään taas kasvamaan. Alkukastelussa saa olla tarkkana. Saapa nyt nähdä, kuinka onnistun. Ainakin gladiolusten säilytyksessä nykyiset tilani ovat olleet liian kuivia ja ehkä liian lämpimiä. Pitäisikö kokeilla panna kasvi isoine ruukkuineen käyttämättömään hillokellariin? Joku on säilyttänyt juurakoita jääkaapin vihanneslokerossa, mutta sellaista joutavaa tilaa ei ole, kun lokerot ovat aina pullollaan muuta.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Pikku lisäys erikoiseen pieneen töyhtöangervooni


On jäänyt askarruttamaan tämän kasvin oikea nimi, niin että taas piti kaivaa googlen kanssa tiedostoja. Sen verran tuli aika pian selville, että töyhtöangervo Aruncus se ei missään tapauksessa ole. Siispä etsimään suvusta Astilbe, joka meillä esiintyy jaloangervo-perennojen latinalaisena sukunimenä.

Lopulta alkoi näyttää kovin tutulta, kun sain esille kuvahaulla kuvan Astilbe rubra Hook & Thompson. Sillä on tämän mukaan toisena synonyyminimenä Astilbe chinensis, jolle on kolme variaatiota esitetty, var. davidii, var. pumila ja var. divarigata. Sille löytyy virallisena suomalaisena nimenä Wikipedian mukaan mantsurianjaloangervo, jolla tarkoitetaan juuri muotoa var. davidii. (Suomalaisella nimellä kiinanangervo tarkoitetaan toista kasvia, joka on pensasangervo Spiraea rosthornii.).

Kuvahakua käyttäen löytyy runsaasti juurikin tästä kasvilajista otettuja tai piirrettyjä kuvia. Se on melko helppo tunteakin, kun kukinto on noin kovin kynttilämäinen, leveyttä on runsas 5 cm ja korkeutta 20-25 cm. Lehdet ovat hyvin ohuet ja kovin vaaleanvihreät varsinkin alkukesästä. Olen sallinut vuohenputkien kasvaa aluksi suojakasvina, kun se on kovin hallanarka, ja kitkenyt vuohenputken lehdet sitten myöhemmin vähemmistöksi. Kuivana kesänä ohuet lehdet saattavat palaa aivan ruskeiksi, eli se tarvitsisi koko ajan suojakasveja.
Tämä ruskettunut näky on julkaistu blogissa jo aiemmin, nimittäin 17 08 2014, kun keskikesän kuivuus iski kiinanangervot aivan karrelle. Taisi jäädä siihen astisen tai jälkeisen ajan pahimmaksi näyksi tälle kasville...
Jostain minulle nyt piiloon jääneestä syystä olen kirjoittanut kasvin nimeksi aikoinaan kiinan töyhtöangervo, kun olisi pitänyt jättää tuo alkuosan töyhtö pois. Sain taimia 1990-luvun alkupuolella Lepaalta, jolloin noita Mantsurian siemenkeruuretken tuloksia laajemmin idätettiin mm. Lepaalla. Silloin sain myös puutarhaani runsaasti puuvartisten pikkutaimia.

Kasvia tavataan ns. Kauko-Idän alueella, eli juuri sieltä päin, mistä Helsingin yliopiston kasvitieteen laitoksen retkikunta Mantsurian kasvien siemeniä keräili. Eräiden tekstien viitteissä mainitaan A. rubran luontaiseksi kasvupaikaksi rannikon lehtimetsät. Sen mainitaan olevan kestävä koristekasvi lauhkeilla alueilla. Ehkä tuo suojakasvien tarve rajoittaa ohutlehtisen kasvin siirtymistä suosikiksi puutarhoihin. Kestävät sen juuret kyllä ovat ja sietävät tiukkaakin muiden kasvien juurten kilpailupainetta.

Piti etsiä töihin myös vanha kunnon tietosanakirjani, 5-osainen Kasvien maailma, joka julkaistiin 1976 ja painettiin Lausannessa Sveitsissä ja josta Otava julkaisi suomennoksen 1980. Se kertoo hakusanalla Jaloangervo, että useimmat puutarhakasveina käytetyt jaloangervot ovat risteymiä, joissa vanhempina ovat toisaalta tämä Astilbe chinensis var. davidii eli siis nykynimeltä A. rubra ja toisena joko japanilainen A. japonica tai A. thunbergii.  Saksalainen kasvien jalostaja George Arends (1862-1952) teki monia risteymiä, ja hänen työnsä muistona hybridilajikkeita nimitetään A. x arendsii.

maanantai 1. elokuuta 2016

Kuuma kesä antanut elettäväksi kosteaa elokuuta

Matalaakin matalammat suikeroalpit Lysimachia nummularia ovat olleet kukalla jo pari viikkoa, ja vielä puhtia riittää. Itse asiassa kaikki muutkin alpit tällä tontilla jatkavat kukintaa, siis luonnonvarainen ranta-alpi L. vulgaris ja istutetut tarha-alpi L. punctata ja ripsialpi L. ciliaris, joilla kortta riittää puolesta metristä ylöspäin. Tämä kuvattu kasvupaikka on aivan tontin eteläkulmauksessa maantien varressa, kylvin sen joskus aikoinaan, kun sillä kohtaa oli kukkapenkki karviaisen juurella. 
Vaihdettiin elokuuksi, kuulemma ennätyslämpimiä kesäkuukausia on saatu elellä. Sateita ei juurikaan ole viime aikoina meidän kylällä nähty, ripseitä korkeintaan, kun pilvijonot seikkailevat lounaasta joko etelä- tai pohjoispuolitse. Kurkku- ja kurpitsasäkin multaa on muistettava kastella päivittäin, sama juttu huonekasveilla.

Nyt lentelee jo toisen polven päiväperhosia, neitoperhoset ehkä runsaampina kuin koskaan. Samoin mustavalkoisia pienehköjä toisen polven karttaperhosia tuntuu olevan paljon, nehän vasta aika hiljattain ovat levinneet meille. Ensimmäinen polvi on kirjava kuin nokkosperhonen.

Alatien varteen jo kymmenisen vuotta sitten kaadetun omenapuun tilalle sijansa saanut tammentaimi on viimein keksinyt, kuinka tehdään latvaa. Nyt se on noin 60 cm korkea. Kuva on otettu heinäkuun puolivälissä, jolloin lehdet vielä olivat ilman harmaata kuorrutusta.
Niinkuin useina vuosina aikaisemmin, matonkuivatusilmat lienevät kuitenkin takana päin. Puissa on paksu lehti, ja kun pieni aamuinen tuulenvire ei tunnu tontin alemmissa osissa, kasteen kosteus viipyy pitkälle aamupäivään. No sellaista se on ollut jo toista viikkoa, härmät ja homeet kasvavat hyvin tammien lehdissä. Tammilla on ollut muuten oikein hyvä vuosi.

Tämä ja muutama muukin puutarhan lähes 70-vuotiaista punaherukoista pitää kaataa kokonaan, sanoo kuva. Oksien lehdet ja marjat alkavat nimittäin kuivua kesken kesän. Sitten se taas jaksaa tehdä isoja marjoja ja paljon. No totta puhuen ei ole muutamaan vuoteen pantu lannoitteitakaan, sillä pensaita on liikaa. Tämän pensaan paikan saa jatkossa haltuunsa taakse istutettu ajaninkuusi Picea jetzoensis.
Tämä oksa on jo nähnyt aikaa, ensi vuonna sen aika lienee kuivahtaa...
Puutarhalla käyskentely antaa jo hyvin palkkaa, kun herukat ovat tulleet syöntivalmiiksi. Parista aiemmin kokonaan alaskynitystä saa nyt suurta huvia, kun tertussaan saattaa olla yli 20 pulskaa marjaa.

Wilmanpenkin päässä lännenhemlokki Tsuga diversifolia on edelleen piilosilla timanttituijan suojissa, ja pitkä latva sojottaa pohjoiseen. Talvikauden aikana se suoristuu ylöspäin, ja uusi latvakasvu puskee sitten taas vinoon.

Mantsuriantuliainen kiinan(?)töyhtöangervo kukkii vaaleanpunaisen  kerrotun tähkän elokuussa. Sen lehdet ovat hempeän vaaleat koko kesän mutta kovin hallanarat.
Suopayrtillä Saponaria officinalis menee paremmin kuin vuosiin. Tässä se kasvaa alapellon kultatuijan penkissä.
Pallohortensia ja Elsan peruja oleva jaloangervo alkoivat tänä vuonna melkein yhtaikaa.
Syyspuolen muutkin kukat ovat jo kaikki olleet esillä lähes kaksi viikkoa, niin ukonhattu, punalatva, rusopäivänlilja kuin preeriaminttukin. Joinain vuosina tähän aikaan on nähty jo korkeita keltaisia päivänhattujenkin kukkia, mutta nyt ne ovat vielä aivan nuppuvaiheessa.

Magnolia teki kyllä lehdet keväällä, mutta aika pian, kesken kasvun ne alkoivat kuihtua. Siitä lähtien ei ole näkynyt eloa... Kuriilienkirsikka taustalla taisi periä paikan, vaikka alunperin näytti siltä, että se taimi kuihtuu pois ja tilalle pannaan kasvamaan muuta eli magnolia. En ole kyllä koskaan nähyt yhtä paljon tiukkaa saunavihtaa muistuttavaa kasvia kuin tuo kirsikka.
Loppukevennykseksi nauhuksia: Valtikkanauhus Ligularia przewalskii kuunliljojen seurassa kriikunapuiden alla jaksaa hyvin, etupihalla taas aurinkonauhus L. stenocephala, joka kimalaiset piirittävät
Ja lopuksi vielä ukonhattuja, joille alkukesän kirvapilvet olivat koitua turmioksi, mutta saippuavesisuihkut näyttävät olleet asiaa. Mukavia loppukesän päiviä lukijoille!

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Neilikoistani vuosikymmenten saatossa

Alkajaiskuvana on 09 07 2012 talletettu muisto kärhöpenkin asukkaista. Kun nyt tarkemmin katsoo, niin kas kummaa, siinähän on harjaneilikoiden keskellä ihan puunrungon kohdalla erilainen suoravartinen yksilö, ainoa laatuaan.  Vaaleanpunaiset yksiväriset kukat. Siis sellainen kasvi, jonka ihmettelystä tämä koko postaus syntyi. Enpä tuota tiennyt kuvaa ottaessa... Vielä tänään aamulla olin siinä uskossa, että tämä kasvityyppi on ilmaantunut omenapuun seurakuntaan vasta hiljattain. Mutta minkäs eittämättömälle todisteelle voi.
1940-luvulla kirkonkylän mäellä elettiin osittaista luontaistaloutta, johon kuuluivat myös kotieläimet, meillä jokunen lehmä, lampaita, kanoja ja possu. Oli sitten hieman myöhemmin kissakin. Tontin ympäristö oli silloin aivan erilaisella kulutuksella kuin nykyisin, suurin osa viljelymaana ja sorkanjälkiä ja rikkoutunutta maata joka puolella muualla. Lampaat hoitivat aluetta tehokkaimmin, koska ne laidunsivat ketassaan, riu'uista tehdyssä n. 2x 2 m kokoisessa ja siirrettävässä aitauksessa syöden hyvin tarkasti kaiken kelpaavan. Ketta seilasi vetämällä tontin niittymäisiä osia kesän mittaan moneen kertaan, välillä myös maantien toisellakin puolen ns. Suonmäessä.

Olen 1980-luvulta asti yrittänyt muuttaa pellon maisemaa kuivaksi kedoksi takaisin. Matarat, päivänkakkarat ja huopakeltanot ovat tulleet itsekseen, mutta mäkitervakoita olen tuonut pikkumättäinä muutaman, kun kylvökset eivät onnistuneet mitenkään. Kuva on otettu 25 06 2012.
Lapsuuden ajoista muistan erityisesti mäkitervakot Silene viscaria ja keltamatarat Galium verum, joita oli paljon, kun niihin lampaat eivät kajonneet. Toinen säästyi tahmean vartensa, toinen hajunsa takia. Mutta melkeinpä kaikki muu kelpasikin, ja lammashan nyhti aivan maan pintaa myöten heinänkorret suuhunsa. Niiden jäljiltä kivien syrjistä paistoi keskikesällä matalia ja hentoja ketoneilikoita Dianthus deltoides. Niitä olen nähnyt melko viime aikoinakin tämän tonteillemme vievän ajotien varressa, melkein soralla, jossa on vähän kilpailijoita. Ei kuitenkaan paljon, muutamia korkeintaan eikä edes joka kesä. Seuralaisena usein peurankello Campanula glomerata ja kissankello C. rotundifolia. Lampaiden papanat lannoittivat, joten ketokasvisto uusiutui hyvin.

Ennen kuin istutin tämän tien varteen 1980-luvun lopulla papulanruusun Rosa pimpinellifolia f. Staffa taimia, ketoneilikoita kasvoi enemmän, omankin tontin puolella siinä tien varressa ja puutarhalle viettävällä melko jyrkällä rinteellä. 1960-luvulla muiden eläinten pito oli lakannut, vain kissa jäi Elsan ja Tatun iloksi. Rinteet alkoivat ruohottua enemmän ja mätästyä. Kivikkoalvejuuri Dryopteris filix-mas ja vuohenputki nekin ovat alkaneet kasvaa siinä entisessä neilikkakedossa.
Kuvassa on kärhöjen kukkapenkki, ne kasvavat omenapuuta pitkin, ja seurana monta vuotta viihtynyt harjaneilikkaistutus, taimet kasvoivat alapellon taimimaalla. Edellisvuonna oli vain kaksivärisiä kukkia, kuvausvuonna 2008 yksiväriset.
Alettiin 1950-luvulta lähtien harrastaa myös koristekasveja. Varmaan ensimmäisiä suosikkeja meidänkin tontilla ovat olleet harjaneilikat Dianthus barbata, jotka kylvöksen jälkeen yleensä pitkiä aikoja huolehtivat uusiutumisesta. Syyskesällä syntyi aina siementä, ja kukkapenkkien liepeiltä löytyi sitten keväisin uusia taimia penkkiin siirrettäväksi.
Alapellon taimimaalla tuli 09 07 2013 saatua tällainen tumman pinkki muisto. Kuinkahan monet harjaneilikat siirtyivätkään penkeistäni kesäteatterimme ulkoilmakahvilan vaaseja koristamaan vuosikymmenten aikana? Mikään mukava kasvi tämä ei kyllä ole, sillä taitetusta kasvista tulee mielestäni hieman epämiellyttävä tuoksu. Parhaita olisivat mustikanvarvut...
 Alapellolla minulla on hyötykasviviljelyn kokonaan loputtua ns. kukantaimien maa, jonne kylvän tai istutan muualta saatuja taimia väliaikaiseen paikkaan, kunnes selviää, mihin tulokkaan saa kasvamaan. Siellä on vakioasukkaana itsekylväytyviä harjaneilikoita, joita voi siirtää kesän aikana aukkopaikkoihin tai ihan ruukkuihinkin kasvamaan.

Pulskaneilikkaa kylvettynä kukkapenkkiin?
Kuva on otettu 06 07 2011, jolloin kylvökohdassa kasvoi enää harvoja kasveja ihan penkin reunassa.
1990-luvulla tilasin monia siemenpusseja, ja niiden joukossa oli pulskaneilikkaa Dianthus superbus, jota Suomessa kasvaa luonnonvaraisena etupäässä vain Lapin alueella. Olisiko tämä pussi kuitenkin ollut Turun yliopiston puutarhan siemenmyymälästä? Siemenet itivät hyvin, ja istutin monta tainta puutarhan läpi johtavan alatien varren pitkään penkkiin, lähelle maantietä. Siinä se kasvoikin vuosia, mutta kun se on aika heikko kilpailija juolavehnän ja vuohenputken kanssa, alkoi kasvusto taantua. Ei tullut edes kuvattua sitä parhaimmillaankaan, kun ei näyttänyt houkuttelevalta!
Heinäkuun 31 2007 otetussa penkinkulman kuvassa näkyy pulskaneilikoiden loppuvaihetta, kuin ruskeiksi kulottuneita korsia tiuhassa ihan reunimmaisena vas. alhaalla. Niillä oli tässä pituutta  yleensä 30-40 cm. 
Ei se mikään erityinen penkin koristus ollut, kun tässä paikassa varret olivat aika hentoja ja pitkiä ja pyrkivät kaatumaan joka sateessa. Niiden tilalle istutin 2000-luvun puolelle tultua matalakasvuista tarhapäivänliljaa. Tuossa yläpuolen kuvassa ne esiintyvät yhtä aikaa. (Muuten liljojenkin uusimisen aika on nyt tullut, tai ainakin uudelleen istuttaminen.)

Sinivihreä heinämäinen mätäs on vuorineilikkaa, kuvattu juhannuksena 2008, jolloin se kasvoi ihan penkin kulmauksessa grönlanninhanhikkien Potentilla tridentata (valkokukkaiset) seurassa. Kukinta ei tässä koskaan ollut runsasta.
Vuonna 2010 vuorineilikkaa oli istutettu lisää tähän penkinlaitaan. Kuva on 05 07 ja kukinta parhaimmillaan, oli valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia. Leveälehtisen tulikukan taimen takaa pilkistelee tietysti harjaneilikkakin!
Pulkanmäellä asuva Eila-naapurini toi minulle lähes kaksikymmentä vuotta sitten vuorineilikan Silene gratianopolitanus taimia. Istutin niitä melko lähelle pulskaneilikkaa, L-kirjaimen muotoisen penkin toiseen haaraan, joka menee lähellä maantietä sen suuntaisena. Vuorineilikka on alle 20 cm korkuinen, siis matala, ja senkin paras paikka olisi kyllä muualla kuin savimultapenkissä taistelemassa vuohenputken ja rönsyleinikin kanssa. Ei voi sanoa, että se menestyisi, vaan sinnittelee  muutaman pikkumättään voimin.

Pulskaneilikoiden paluu? Tässä kuvia tämän aamun märistä näkymistä.
Näissä valkoisissa olen näkevinään jopa heinätähtimön Stellaria graminis kukalle ominaista mallia, ne ovat isompia kuin nuokkukohokki.
Neilikoiden hennon vaaleanpunaiset kukat ovat kaksi kertaa suuremmat kuin noiden valkoisten. Korret ovat molemmilla heinämäisen ohuet.
Lännenpuolella kuusta olevassa kedossa oli vain näitä vaaleanpunaisia neilikoita.
Viime viikolla ennen sateita huomasin, että aivan pohjoisrajalla olevalla kuivalla pikkukedolla kasvoi muutamia pulskaneilikoita! Sinne en kyllä niitä ole kylvänyt, ainoat siemenet, mitä on ripoteltu, ovat nuokkukohokkia Silene nutans ja rohtorastia Anchusa officinalis. Mäkitervakkoakin olen siihen yrittänyt useaan kertaan, mutta se ei ole alkanut kasvaa. Vain muutama maantien toiselta puolen siirretty mätäs on tällä alueella jaksanut sinnitellä, kun liian paljon puiden lehtiä varisee syksyisin päälle.
Nuokkukohokki-kylvös on turenkilaismuisto, sitä kasvoi Liinalammelle meiltä johtavan polun varressa siinä rantatöyrään tuntumassa, ja pois muuttaessani otin hieman siemeniä mukaan. Ne ovat n. 40-50 cm korkeita, teriössä on pitkä nielu, ja kukkia on runsaasti. Kuva on otettu 25 06 2012.
Nuokkukohokit ja tervakot kukkivat pari viikkoa sitten, silloin en nähnyt mitään neilikoita.

Kävin juuri äsken kameran kanssa niitä katsomassa, ja tuli mieleen, että olen nähnyt unta, kun niitä valkoisten tilalle oli ilmaantunut vaaleanpunaisia! Tarkempi tutkimus märkien kasvien joukossa kyllä osoitti, että ne valkoiset olivat jo kukiltaan lakastuneet, mutta mistäs nuo vaaleanpunaiset nyt ilmestyivät? Ne ovat hieman (10-15 cm) matalampia kuin kuihtuneet valkoiset neilikat. Rakenteelta ovat yhtä hentoja kuin olisivat ketoneilikan ja pulskaneilikan jälkeläisiä. Sitä paitsi niitä oli kahdessa kohdin, alimmassa kuvassa on pikkukuusi, sen kahta puolta. Molemmissa kohdin niitä muurahaisten hiekkakekoja jo vuosia, jossa avointa kasvupaikkaa vaativa siemen voisi itää. Tätäkään aluetta en viime vuonna leikannut, en sirpillä enkä leikkurilla.

Yläpihan ihmeelliset neilikat:
Kuva on otettu 04 07 2009, jolloin näin tämän kasvin ensimmäisen kerran. Se viihtyi tässä paikassa useana vuonna, mutta ei ole enää näkynyt, kun kataja on tullut isommaksi. Tämä kasvaa ihan suoraa vartta ylöspäin, aivan eri lailla kuin harjaneilikat.
Tämä kuva on otettu 02 07 2011 samasta katajan kaverista, joka on saanut osakseen hieman kitkemistä ja kastelua silloin, kuin muutkin .
Vuosia sitten etupihan penkkiin, jossa oli kauan ollut myös harjaneilikkaa, irlanninkatajan syrjään ilmaantui erikoista neilikkaa, jonka tuntomerkit lähinnä viittasivat munkkineilikkaan Dianthus carthusianorum. En kyllä muista sitä koskaan tilanneeni (Hyötykasviyhdistyksellä sitä mm. on ollut myynnissä ja sieltä on kyllä aiemmin tullut tilatuksi useitakin kertoja muita kukkien siemeniä).

Tämä samantapainen erikoisneilikka kasvoi lähellä hirvenjuuri-tarha-alpi-penkkiä 2010, kuva on 05 07. Sekin on suoravartinen. Sittemmin kasvatin penkin mittaa niin, että tämä kasvupaikka pääsisi "mukaan hoito-ohjelmaan".
Kuva on otettu 09 07 2011.
Kuva 04 07 2016 eli tämänhetkinen tilanne. En pariin- kolmeen vuoteen muista nähneeni tätä ollenkaan, liekö käynyt niin, että terävä sirppi on huitaissut ei vielä kukassa olevat korret? Mutta hengissä näyttää olevan, joten pitää alkaa taas hoidella

Olen alkanut kuitenkin epäillä, että määritykseni munkkineilikaksi ei ole oikein, kun tämä tulokas on melko korkea, lähes harjaneilikan kokoa, vaikka onkin selvästi hennompi  rakenteeltaan. Olisiko tämä kuitenkin risteytymällä syntynyt tontin entisistä asukkaista? Kukka on harjaneilikan kanssa melko samankokoinen, vaikka latvan kukkarykelmä onkin harvempi ja erinäköinen. Kasvutapa on enemmän ketoneilikan tyyliin suora, ei nivelikkäästi polveileva kuin harjaneilikka. Tuo ensin löydetty mätäs oli lähinnä katajan istutusmaassa, ei varsinaisessa kukkapenkissä, eikä sitä enää muutamaan vuoteen ole näkynyt.

Omenapuun runkoa hieman näkyy vasemmassa laidassa, ja kärhön valkoiset nuput pilkottavat kaiken yllä, kun en ole muistanut laittaa tukikeppejä entisten rappeutuneiden poiston jälkeen. Nämä ovat niitä erilaisia suoravartisia neilikoita. Näkyy selvästi kahta eri väristä kukkavartta, kolme kukintoa  vasemmalla ovat vaaleanpunaisia, ja niiden terälehdissä tuota pulskaneilikalle ominaista ripsuisuutta on enemmän. Muut ovat lähinnä pinkkiväriä tunnustavia, enemmän ketoneilikkamaisia.
Tänä vuonna onkin ollut ilo huomata, että tällaisia erikoisia neilikoita kukaties risteymiä on taas ilmaantunut, tällä kertaa Punakaneli- omenapuun lähelle, jossa on pitkänomainen kukkapenkki, kärhöille perustettu 2002 (, kun kävin Puutarhalehden lukijamatkalla Virossa ja poikkesimme taimimyyjien tiloilla). Istutin tähänkin penkkiin harjaneilikkaakin tuolloin, sehän on kovin hyvä tulemaan toimeen.
Nyt harjaneilikoita on kyllä vähän, vain yksi kukkarypäs näkyi eilen, kun kameran kanssa häärin, mutta näitä toisia olikin sitä enemmän.  Ihan niinkuin olisin näkevinään pulskaneilikan kukan piirteitä joissakin noissa uusissa kukissa.
Kuva omenapuun toiselta puolelta paljastaa sen ainoan kukkivan harjaneilikan, tuo kovin vaalea laikku heinien seassa melko keskellä kuvaa. Ylälaidassa vasemmalla näkyy näitä uusia neilikoita, mutta keskellä kuvaa on peurankellon kukintoja.
Päädyin tekemään hieman enemmän tarkastelua tässä rinteessä. Tuon uuden neilikkaryhmän kohdalla on kookas pikkumuurahaisten tekemä multakeko, joka on siinä kasvanut jo vuosia isommaksi punanataheinän varassa. Viime vuonna en tällä kohdin tehnyt ollenkaan niittoa tai ruohonleikkuuta, kun ei tuntunut olevan puhtia tarpeeksi.

Onko meillä lapinneilikkaa? Mutta mitä sitten ne alapellon kedon sirot kaunokaiset?

Mutta ketkähän tässä tunnustavat olevansa vanhempia? Tiedetään, että pulskaneilikka risteytyy ketoneilikan kanssa, mutta toisaalta myös harjaneilikan kanssa. Viimemainittu risteymä taitaa olla tunnetuin, sillä on nimenä on lapinneilikka D. barbatus x D. superbus. Epäilen vanhempien ja ylempien esiintymien olevan peräisin näistä kahdesta, koska ne ovat kasvaneet aivan lähekkäin pidempiä aikoja. Mutta ketoneilikkaan ajotien varrelle ei ole montaa metriä, alle 10.

Lisäksi tontilla on vielä tuota vuorineilikkaakin, mutta en ole löytänyt mainintoja sen risteytymisistä. Senkin terälehdissä on ripsureunaa. Varmaan tämä ilmiö ei jää viimeiseksi, kunhan vain lakkaan niittämästä liikoja ja annan kasvien keksiä uusia vaihtoehtoja...

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Keskikesän aika

Varjoliljojen Lilium martagon paras avautumisaika osui juuri juhannukseen. Tämä kuva on torstailta 23 06. Muutenkin viime talven aikaiset tapahtumat sopivat tämän kaunottaren vaatimuksiin, sillä kukkia on paljon ja liljakukkojen syöntiyrityksiä harvinaisen vähän.
Näyttäisi siltä, että moniin kesiin verraten kasvillisuus on hieman myöhässä, vaikka elettiin kovin lämmin toukokuu.
Ukonkellot Campanula latifolium eivät ole täysin alkaneet. Vain varjoisimmassa kohdassa kriikunoiden alla on kukinta käynnissä. Jokunen varsankello C. trachelium on alkanut avata puutarhapenkissä kukkia.

Yleisesti ottaen puutarha on kovin vähäkukkaisessa vaiheessa, sillä muutamat sadekuurot, joita on saatu kuivan alkukesän jälkeen, ovat surutta tiputtaneet idänunikoiden, pionien ja ruusujen terälehtiä maahan. Töyhtöangervot Aruncus taas alapuutarhalla kuivahtivat kesken kukinnan. Ja pihajasmiketta ei nyt sitten olekaan, kun yritän saada sen kantoja hävitetyksi ennen uusien kasvien istuttamista.

Kovin niukkalumisen ja kylmän tammikuun seurausta lienee, että tarha-alpi Lysimachia punctata, joita oli monta isoa kasvustoa, on lähes tyystin kaikonnut, sekä ne penkit, joista katkoin ruskeita naatteja loppusyksyllä, että ne, joita en ehtinyt. Olin ihan varma vielä viime kesänä, että ne valloittavat kaikki kukkapenkkini lopulta...
Valloituselkeitä esittää nyt parhaiten kanadanvuokko Anemone canadensis, joka tässä vanhan talouskompostin paikalle perustetussa kukkapenkissä kilpailee hyvin konnantattaren Bistorta officinalis kanssa. Kukinta on molemmilla samaan aikaan kesäkuussa.Tatar on istutettu tuohon kohtaan, mutta vuokko pari metriä alemmaksi penkin reunaan.. Suurin osa komposteille kuuluvista nokkoskasvustoista on saatu näillä neuvoin nujerrettua.

Jokunen vuosi sitten nostin kaikki loistokurjenpolven Geranium x magnificum mättäät tästä penkistä muualle kasvamaan, mutta joitain juurenpätkiä lienee jäänyt, kun taas violetti kukkapilvi leijuu ylimmäisenä. Siirrospaikoissaan kasvavat mättäät eivät vielä kuki.
Oikein hyvää tykkäsivät talvesta myös peittokurjenpolvet G. x cantabrigiense, jotka ovat kukkineet jo toista viikkoa. Osa jopa siirtoastioissaan vielä...
Samoin hyvää kuuluu verikurjenpolville G. sanguineum tontin luoteiskulmalla, männyn alla, kuivassa paikassa. Mättäät senkuin paaristuvat joka vuosi.

Juhannusmorsiameksi voisi nimittää tämän vuoden perhoangervon Gillenia trifoliata, joka siirtyi lipputangon penkistä loistokurjenpolvien kanssa tähän. Kurjenpolvet menivät evakkoon väljemmille paikoille, kun tämä angervo ja ukohatut tahtoivat kaiken tilan.

Lopuksi kaikkien suurin yllätys, kilpirikko Darmera peltata lipputangon penkissä, sen kasvun alku oli sellaista kuin oikein hienohipiäisen, ei millään ollut löytää sopivaa kohtaa, kunnes panin sen tähän koivuangervopensaan varjoon, jossa aurinkonauhus on lähellä. Nyt näyttää, että tässä on viime talven tuloksena saatu useampikin uusi verso n. 35 cm:n alalle, kaikki hyvinvoivia. Vasemmalla puolen olevat leimukukat Phlox taitavat taantua, olisiko niille liian tiuhat kasvustot. Istutin aikoinaan kymmenkunta tainta, kolme - neljä alkua on tulossa.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Pikkukesä päätöksessään

Ruusuaikakin on jo alkanut! Suviruusun kukat avautuivat melkein yhtaikaa pari yötä sitten.
Pihasyreenien violettikukkaiset yksilöt ovat jo loppuvaiheessaan, samoin tuomi. Kaikkia puita peittää tänä kesänä lämpimien ilmavirtausten mukanaan tuomista miljardeista kirvoista peräisin oleva mesikaste, jota löytyy myös joka kerta päälaelta puun alta kuljettua. Erityisesti tuomet, kriikunat ja lehmukset ovat tahmeita, ja kaikki, mitä kasvaa niiden lähimailla.

On ollut melkeinpä sääntönä, että kesäaika jakautuu selvästi toisistaan poikkeaviin jaksoihin. Talvikausi päättyy yhdellä rytinällä, ja kukat puhkeavat kilvan maahan ja puihin. Näin on käynyt tänäkin vuonna, nopeaa kesän tuloa on päästy taas kerran siunailemaan. Monta pettymystä sitten koetaan, kun varsinaisina kesäkuukausina pitää odotella, koska lämpimät tai aurinkoiset lomapäivät alkaisivat, tempaistaan jopa äkkilähtöjä eteläisempiin leveyspiireihin kesän tavoittamiseksi.

Olemme nyt juuri päättämässä ensimmäisen pikkukesän, ja säätiedottajan mukaan siirrymme toukokuulle tavanomaisiin viilehköihin päiviin ja paikoin hallaöihin. Puutarhassa pakertajalle viileämmät kelit ovat lahja, koska sitten jaksaa tehdä eikä tarvitse suunnitella päiviänsä suihkussa seisomisten sävyttämäksi. Kun kevään ensi toimeni ovat olleet jo vuosia isoimman nurmen naatin leikkuu sirpillä ja sen raahaaminen kompostikekoon, piti lopulta tehdä tuota hommaa vain aikaisin aamulla, kun oli viileintä. Kuuden ja kahdeksan välille se, mitä aikoo päivässä saada aikaiseksi. Aika monta kukkapenkkiä on vielä tarkastelematta.

Kartanopionien kukintaa riitti tänä vuonna vain parille päivälle helteiden takia. En edes ehtinyt kameran kanssa niiden luokse. Ja kun remontti on vielä hieman kesken, aloin ensimmäiset vaatimattomat istutukset vasta perjantaina, pari ruukkua etupihalle kesäkukkia varten.

Sainkin lippujuhlan päiväksi mukavia viikonloppuvieraita, vaikka vain vuorokaudeksi, kun Ulla ja Jari tulivat antamaan vauhtia töihin. Ruohonleikkuri oli uinaillut talvilevoillaan autotallissa eiliseen asti, nyt se sai "isännän taputukset" ja alkoi taas toimitella perushommiaan uuden polttonesteen voimin. Kun on ollut lähes pelkkiä kuivia aikoja tarjona, leikattiin korkealle sängelle, jo senkin takia, että osa viime syksyn myöhäisestä kasvusta oli leikkaamatta, kulopilvenä nurmella.

Ulla tarttuikin sitten leikkurin aisaan tehdäkseen sovittuja käytäviä, mutta kun eilinen ei enää ollut tukahduttavan helteinen päivä, jalat ohjautuivat leikkurin perässä muuallekin. Mukavahan siinä ehkä olikin puikkelehtia juuri kukintaansa alkavien koreansyreenien ympärillä. Kuvasta ei kyllä näy, että kulkijaa seurasi joukko pikkusiivekkäitä etsimässä makupaloja....

Viime syksyn risusavotan haketuksista oli jäänyt tähteeksi liian paksuja rankoja, joten tulijoiden auton perästä etsittiin toinen kone, sähkösaha siihen lääkkeeksi. Osa meni jo suoraan liiteristä löytyneisiin kolmeen tyhjään laatikkoon, osa keoksi seinän vierelle. Ja kaivonkoppi seisoo taas ilman nojailijoita.

Näyttää siltä, että kaatosahankin pitäisi löytyä, kun keskipellon kriikunaviljelmässä on tullut kelopuuta.
Ja niiden lähellä kasvava puuksi jätetty aitaorapihlajan Crataegus grayana juurivesa taitaa potea samaa tautia, ainakin oksat ovat kovin jäkälöityneet ja osa kuivunut.

Sen takana komeana puuna kohoava metsälehmus Tilia cordata sen sijaan voi aivan mainiosti, kun se muutama vuosi sitten huomasi alkaa tehdä runkoa.  Nyt ollaan jo noin viidessä metrissä! Sehän on taimi, jonka pelastin joutumasta hautausmaan biojäteaumojen alle, kasvoi kiven vieressä lähes maata myöten edeten. Kun hautausmaan kiviaidan vierellä aitapuissa on jokunen metsälehmus, se on varmaan niiden jälkeläisiä. Keskemmällä hautausmaata on käytetty 1950-luvulta alkaen  puistolehmuksen Tilia x vulgaris taimia.
Tässä kuvassa on hyvää se, että elonmerkkejä vielä on punatammessa Quercus rubra. Läheltä maan rajaa on tullut muutama tuore pikkuoksa, kun viimevuotisen komean latvan mahdollisuudet menivät rusakon välipaloiksi talvella. Nyt joutunee uutta latvaa ehkä muotoilemalla kasvattamaan. Jos tulee useampia yhtä pitkiä latvaksi sopivia, niin muut pitää poistaa, että tulisi runko eikä pensasta